www.sukuvika.fi - Karin sivut
Kyynärön paikallishistoriaa - ihmisiä, taloja, autoilua.
Sivu päivitetty 9.10.2012. Lisätty linkki Veteraanikuorma-autoseuran lehdessä 3/2012 olleeseen juttuun "Autoilun alkuaikoja Kyynäröllä".
Kuorma-autoilua Kyynäröllä 1950-luvulla
Isäni Simo Laineen ura kuorma-autoilijana Kyynäröllä alkoi vuonna 1947. Ensimmäinen kuorma-auto oli pystynokkaisen Thames. Kuorma-autoilua kesti puolitoista vuosikymmentä. 1960-luvun alkupuolella kuorma-autot vaihtuivat Hämeen Autokouluun ja paikkakunta Tampereeksi.
Lyhyesti
Ensimmäiset kuorma-autot olivat 40-luvun puolella hankitut kaksi pystynokkaista ("läsänokka") Fordson Thamesia ja "nelikymppinen" Ford. Ensimmäiset kuljettajat olivat Simon velipoika Erkki ja Virtasen Tetu Kyynäröltä. Seuraavaksi töihin tuli Niemisen Neeri Kortteenpohjan Saramäestä alkuvuonna 1949.
Autokanta uudistui 1950-luvulla auto ja vuosi tahtiin. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen talossa oli neljä viisi autoa kerrallaan. Vuonna 1952 hankittu Thames oli viimeinen bensakone. Edellisenä vuonna oli hankittu ensimmäinen diesel, pitkänokkainen ("roikkunokka") Mercedes-Benz. Dodge, toinen Mersu, Steyer, Leyland, Sisu olivat seuraavat autot. Kuljettajina olivat Erkin ja Neerin lisäksi ainakin Raution Antti, Vehkatien Aulis, Jokisen Tuukka, Järvisen veljeksistä Reino ja Rauno, Rantasen Helke(?), Pirttiniemen Rauno(?).
1950-luvun lopulla Simo alkoi suuntautua autokouluhommiin. Leipä tuli kuitenkin kuorma-autoilla ja autoja vaihtui edelleen uusiin. Viimeisinä autoina tulivat puolibuldoggi-Mercedekset ja Bedfordin J6. Kuljettajia olivat Eskolinin Arvi, Järvisen Ahti, Niemisen Arvi.
Vuosikymmenen lopulla Erkki aloitti Tyynen kanssa kaupanpidon. Samalla hän osti itselleen Sisun liikennelupineen.
1960-luvun alkupuolella Simo luopui myös muista kuorma-autoista ja myi ne liikennelupineen uusille yrittäjille. Raution Antti ja Laineen Topi ostivat Mersut, Haulot Bedfordin. Ja Kivismäen talon osti Laineen Kalle.
Alkuvuodet 
Englantilainen Fordson Thames eli "Temssi" oli yleisimpiä uusia maahan tuotuja kuorma-autoja sodan jälkeen. Autoa sanottiin "läsänokaksi" tai pystynokkaiseksi, koska sen hytti oli nokaton, bulldog-mallinen. Simolla näitä Thamesia oli kaksi. Ensimmäistä sanottiin peltikoriseksi ja toista vanerihyttiseksi. Peltikorisessa oli tehtaalla Englannissa tehty hytti, mutta vanerihyttisessä ohjaamo oli tehty Suomessa ja sen rakenteissa oli käytetty puuta ja vaneria. Thamesien välissä oli hankittu "nelikymppinen" Ford (rekisterinumero H-7455), ilmeisesti käytettynä.
Ensimmäiset kuljettajat olivat Simon velipoika Erkki ja Virtasen Tetu Kyynäröltä.
Erkki oli sodan jälkeen jonkin aikaa töissä Hämeenlinnassa ja muutti takaisin Kyynärölle, kun Simon ajohommat alkoivat. Erkki oli ajohommissa kymmenisen vuotta, aina siihen asti kun he Tyynen kanssa aloittivat kaupan pidon vuonna 1958.
Teodor (Tetu) Virtanen oli Valfrid ja Elli Virtasen lapsista nuorin, Reinon (Reskan) veli. Tetu tuli Simolle töihin samoihin aikoihin kuin Erkki. Tetu muutti kuitenkin jo parin vuoden päästä vaimonsa Ilmin kanssa Hyvinkäälle, jossa Tetu jatkoi autoilua omalla autolla. Tilalle tuli Neeri Nieminen Kortteenpohjan Saramäestä. Neeri tuli Laineelle tammikuussa 1949, heti ammattikortin saatuaan.
"Keväällä 1949 Tetu pisti Fordin avaimet käteen ja käski jatkamaan tästä." (Neeri)
Heti yksityiskortin saatuaan Neeri ajoi Rautajärven insinöörillä (Lauri Pätiälällä) viiksi-Fordia. Tämä oli sen ajan lyhytlavainen kuorma-auto, jolla ajettiin sekalaisia talon ajoja. Samalla autolla ottivat autohommiin tuntumaa monet muutkin automiehet, kuten Pirttiniemen Into ja Peltosen Elo. Insinöörin evästys oli: "Sitten jos tulee auto vastaan niin seisatat." Kiirettä ei siis tarvinnut pitää.
Ennen kuin ikää oli tarpeeksi ammttikorttiin (20 vuotta), Neeri oli Pirttiniemen Inton kanssa Vapon ajossa Heinolassa.
Automiehen uran alussa oli pikku hankaluuksiakin:
Olin Rautajärven insinöörillä ajossa, ajoin halkoja Rautajärveltä Aitooseen. Kerran sitten auto jäi Rankkimäkeen, tulpat kastuivat. Tein nuotion ja kuivattelin siinä tulppia, kun Leppänen (poliisi) tuli paikalle. "Onkos sinulla tähän ajokorttia?". Tiesi hyvin ettei ollut. "Auto jää sitten tähän." Kyllä minä sen halkokuorman sitten Aitooseen ajoin. Insinööri kai maksoi sakot.
Neeri oli Simolla töissä viitisentoista vuotta, ensin kuorma-autolla 1960-luvun alkuun asti ja sen jälkeen autokoulunopettajana Tampereella. Väliin mahtui puolentoista vuotta linja-autohommia Luopioisten Linjalla vuosina 1954-56.
"Vaikka olen kirkolla suurimman osan elämästäni asunut, on Kyynärön aika jäänyt mieleen elämäni parhaimpana aikana. Olin silloin nuori mies ja kaikki oli hienoa. Ajettiin käytännössä yötä päivää. Aluksi kävin Kortteenpohjalla nukkumassa, mutta eihän siinä paljon jäänyt aikaa nukkumiseen kun aikaisin aamusta takaisin Kyynärölle. Kuljin kävellen Palkkimetsän kautta Kortteenpohjalle. Nukuinkin kaksi kertaa rattiin, mutta en puhunut mitään, kun autolle ei tullut mitään. Auto kulki niin hiljaa. Kahveepapuja syötiin että pysy hereillä. Asuin Kortteenpohjalla, mutta en ehtinyt kuin käymään siellä. Kummisaappat lopsuen Palkkimettän kautta kotio, mutta en ehtinyt nukkua siellä. Neljältä piti lähteä jo takaisin. Joskus nukuin Temssin hytissä, saattoi syksyyn mennä että hiukset jäätyi ikkunaan kiinni. Sitten Virtasen Reska ja Olka sanoivat että voi hyvänen aika. Ne ottivat asumaan. Asuin siellä monta vuotta. Ihmeen hieno paikka se Virtanen. Pitivät kuin omana poikanaan. Aina oli Olkalla uunissa lämmin ruoka kun tulin. Olen heille siitä ikuisesti kiitollinen."
Paavo Ahlund oli ensimmäisiä apumiehiä.
"Ahlundin Paavo oli erittäin hyvä apumies, sukkela. Oli pitkään töissä Simolla.
Armas Virtanen oli apumiehenä ennen autoilijaksi alkamistaan. Aulis Vehkatie aloitti apumiehenä ja sen jälkeen kuljettajana. Apumiehiä oli monia ja miehet vaihtuivat usein. Pestit olivat kausiluontoisia ja työkohtaisia.
Kortteenpohjan tietä laitettiin, soraa ajettiin Vierulan kuopalta. Simon autoja. Olin saanut kortin ja olin siellä vähän santa-ajossakin. Kihvelillä heittämistä. Vierulasta haettiin maitoa, kuuden litran hinkka oli. Kuusiprosenttista kunnon maitoa. Olin maitoajossakin jonkun verran (Erkki Tulokas).
Vuorenmaan talli
Vuorenmaan talli oli keskeinen paikka automiehille sodan jälkeen. Tien vieressä oli tallirakennus Tuomen linja-autoille. Tallin vieressä oli Aleniuksen Sulon paja, jossa hän teki sepän töitä ennen kuin hän rakensi uuden pajarakennuksen Padankosken tien varrelle Mäkitarhaan. Myös Simon kuorma-autot olivat alkuaikoina tallin mäellä.
Huuko ja Helle Heimo asuivat autotallin yläkerrassa olevassa asunnossa. Huuko oli aikaisemmin ollut linja-autonkuljettajana, mutta aloitti 40-luvun lopulla remonttihommat Tuomen tallilla. Helle hoiti taas postia Halisevan jälkeen aina siihen saakka kun posti lopetettiin.
Vilho Pirttiniemi oli yksi autoilevista Pirttijärven veljeksistä. Hän tuli sodan jälkeen Tuomelle ja ajoi Hämeenlinnan linjoja aina eläkkeelle siirtymiseensä asti. Vilho asui vaimonsa Kaarinan kanssa myös Vuorenmaassa ennen kuin muuttivat uuteen taloonsa. Vilhon veljistä Kalle ajoi pitkään Tuomen Hämeenlinnan - Oriveden linjaa. Heino taas ajoi jo 1930-luvulla Hämeenlinnan linjoja.
Kortteenpohjan tietyömaa 1948
Kortteenpohjan tien rakentaminen kesällä 1948 oli yksi ensimmäisten vuosien työmaita. Laineen Erkki ja Virtasen Tetu ajoivat soraa Vierulan montulta Thamesilla ja Fordilla. Kuorma tehtiin lapiolla, "sorakihvelillä". Molemmissa autoissa oli jo kippi kuorman purkamista helpottamaan. Fordissa kippi oli mekaaninen, lava nousi käsivoimin kammesta veivaamalla. Thamesissa kippi oli myös mekaaninen, mutta toimi jo konevoimalla. Ulosotto oli vaihdelaatikon päästä. Hytissä oli kaksi vipua, joista toisesta "rusautettiin" ulosotto päälle kipin nostoa varten ja toisesta nostettiin ja laskettiin kippiä. Joskus tosin kippi putosi alas, kun ulosotto luiskahti tärinän takia irti kipin hammastuksista.
Maidonajo Rautajärven meijerille
Maidonajo Rautajärven meijerille oli ensimmäisiä säännöllisiä tulolähteitä. Maitoauto kiersi joka aamu saman reitin meijerille. Tyhjät tonkat tuotiin paluukuormassa takaisin. Reitti kiersi Pötkistön kulmilla Padankoskella. Maitoa kuljetettin 20-50 litran tonkissa. Talon väet toivat maitotonkat käsikärryillä tai hevosella tien varressa olevalle maitolavalle. Apumies nosti tonkat maitolavalta auton lavalle. Tonkien nostelu lavalle oli raskasta työtä.
"- Perlskeles, aja lähemmäs" ojensi Virtasen Reska Neeriä kun auto jäi vähän kauemmaksi maitolavasta.
Rautajärven meijerillä valmistettiin myös juustoa. Aika ajoin ajettiin juustokuormia Uudenmaan seudulle. Kyynäröllä Jaakkolan Erkki oli yksi kylän persoonallisuuksista. Jaakkola oli usein vänkärinä eli apumiehenä Neerilläkin.
"Jaakkola kyllä töitä teki, kun sai ruokaa."
Neeri oli Jaakkolan kanssa ajossa Orimattilassa Ruhan meijeriin. Perillä tarjottiin ruokaa. Pöytään tuotiin alkuruuaksi keittoa. Jaakkola katsoi vähän aikaa soppakulhoa.
"- Meilläpäin syödään pernaa kans!", tokaisi Jaakkola emännälle.
No, olihan sitä muutakin ruokaa pöytään tulossa.
Muutto Kivismäkeen
Vuosikymmenen vaihteessa Simon ja Eevan nelihenkiseksi kasvanut perhe muutti Simon entiseen kotitaloon Kivismäkeen, Padankosken tien varteen.
Simo rakennutti Kivismäkeen uuden autotallin ja vajarakennuksen tien toiselle puolelle. Autotallissa oli paikat kolmelle kuorma-autolle, rasvamonttu ja remonttitarvikkeita. Tallin yläkerrassa oli kaksi keittiön ja yhden huoneen asuntoa. Toiseen päähän muutti Laineen Erkki Tyynen kanssa ja toiseen päähän Tulokkaan Erkki Lyydin kanssa.
Tallin jälkeen oli vuorossa talon laajentaminen 1954. Kylän puoleiseen päätyyn rakennettiin keittiö ja kaksi huonetta ja niiden yläpuolelle yksi huone. Taloon laitettiin vesijohdot ja lämpöpatterit. Kellariin tehtiin pannuhuone ja hiilivarasto. Muutaman vuoden kuluttua lämmitys vaihdettiin öljylle.
Puutavaran ajo
Puutavaran ajo alkoi heti 1940-luvun lopulla. Puun kysyntä kasvoi sodan jälkeen nopeasti. Sahoilla sahattiin tukkeja sekä kotimaahan että vientiin. Viennistä saatiin valuuttatuloja, joilla taas voitiin hankkia tuontitavaroita kuten uusia kuorma-autoja. Massapuusta (massa, kuitupuu) tehtiin selluloosaa, selluloosasta edelleen paperia. Käynnistyneet tehtaat vaativat energiaa ja sitä saatiin puusta. Rakennusten lämmitys hoidettiin puilla sekä maalla että kaupungeissa, joten talven kuluessa koivuhalkoa paloi paljon. Kysyntää ja kuljetustarvetta riitti.
Puun hakkuu ja korjuu tehtiin talvikelillä, jäisen maan aikana. Tiet ja lastauspaikat olivat polanneteitä, joille lumi oli tampattu tiiviiksi. Korjuuketju kannolta tehtaalle piti sisällään nykyistä useampia vaiheita ja suuri määrä lihasvoimaa (ihmisiä ja hevosia) oli käytössä. Hakkuumiehet kaatoivat ja katkoivat puut käsivoimin pokasahalla. Hevosmiehet ajoivat puutavaran hevosilla kaatopaikalta talvitien varteen varastopaikalle (laanille, lanssille). Laanilla kuski ja apumies nostelivat puut pinosta lavalle.
Varastopaikalta puun matka jatkui autolla uittoreitin varteen, josta puut sitten kesällä uitettiin tehtaalle. Ajomatkat hevosilla lyhenivät kun autoilla päästiin talviteitä pitkin syvemmälle metsiin. Samalla puunkorjuu perämetsistä tuli kannattavammaksi. Puutavaran ajo oli kausiluontoista. Kun kelirikkokausi alkoi, puun ajo loppui. Kelirikon loputtua kesällä oli automiehille tarjolla vielä halonajoa.
"Laineen autot ajoivat paljon puuta Nokia-yhtiölle. Parhaimmillaan massan ajossa oli 1950-luvun puolivälissä neljä autoa. Oltiin täälläpäin ensimmäisten joukossa puutavaran ajossa. Nokialla oli paperitehdas, joka käytti paljon puuta. Nokialle menevä puu ajettiin Aitoon satamarantaan tai Padankoskelle. Talvella puukuorma kipattiin jäälle ja sulan maan aikana suoraan veteen.
Kesällä puutavara sitten uitettiin hinaajan vetäminä lauttoina. Aitoosta lautat uitettiin Nokialle Kostianvirran, Valkeakosken kanavan ja Lempäälän kanavan kautta. Padankoskelta reitti kulki Jurttinsalmen kautta Vihajärveen, Vihavuoden kosken yläpuolelle. Tästä massaniput nostettiin autoon, ajettiin koskenviertä alas muutama sata metriä ja kipattiin taas alavirtaan. Uitto jatkui Iso-Roineeseen ja Ilmoilanselkää pitkin Mallasveteen ja sieltä edelleen Nokialle Valkeakosken ja Lempäälän kanavien kautta." (Neeri)
Erkki Salminen on kirjoittanut uittotöistä Kukkianvirralla Kukkian Lehdessä julkaistussa artikkelissaan.
Kukkian Lehti 2007, sivut 40-41, Erkki Salminen: Uittotyössä Kukkianvirralla.
Kalusto oli aina uutta ja hyväkuntoista. Yhteistyö Nokia-yhtiön kanssa sujui hyvin. Työt tehtiin kunnolla: "Jälki oli hyvää. Korjattiin aina kaikki puut laanilta, ei jätetty sinne rippeitä." Työtä tehtiin urakkapalkalla. Vuosikymmenen puolivälissä ja sen jälkeen ajossa oli yleensä neljä autoa.
Massanajo
Massanajo alkoi jo pystynokka-Thamesilla.
Uitossa oli 1940-luvun lopulla siirrytty nippu-uittoon, jossa puut uitettiin nippuina. Aluksi massapuukuormat oli purettu käsin jäällä oleviin kehikkoihin ("sorsa"), joista kehikon täytyttyä muodostettiin nippu vetämällä nipun ympäri paksut rautalangat. Nyt massapuu alettiin niputtaa valmiiksi nipuiksi jo auton lavalla kalikoiden (pystyssä olevien välipuiden) avulla.
Massapuun ajoa varten lavaan lyötiin kakkosneloset pitkittäin kiskoiksi. Kuorman purkua varten kakkosnelosiin oli vedetty pensselillä öljyä. Lavan etupäässä oli umpinainen sermi suojaamassa hyttiä. Takakalikkoina oli kaksi pystyssä olevaa lankkua. Massapuun ajossa lavalla oli lisäksi välikalikat, joilla kuorma saatiin jaettua uittoon sopiviksi nipuiksi.
Takakalikat oli alapäästään kiinnitetty pitkittäisliukuihin linkuilla, jotka purettaessa lyötiin sivulta auki. Takakalikoista oli vedetty köydet ylhäältä nokkasermiin. Välikalikat olivat kiinni vain yläpäästään nokkasermin ja takakalikoiden välisessä köydessä. Tämä vuoksi massaniput saattoivat kuljetuksen aikana liikkua lavalla ja takakalikat olivat kovilla, koska ne ottivat vastaan koko kuorman painon.
Oltiin Jaakkolan kanssa massan ajossa vaneerihyttisellä Thamesilla. Massapuun ajossa autossa oli takakalikkoina kaksi pystyssä olevaa lankkua, joista oli vedetty köydet ylhäältä nokkasermiin. Lisäksi olivat vielä välikalikat, joilla saatiin kuorma jaettua nippuihin. Kuorma oli tehty, otettiin mäkeen vauhtia ja noustiin Hangaslahdesta Sikovehmaan mäkeä Mattilan tiehaarasta. Takaa kuului kolinaa. Jaakkola meni ulos katsomaan:
"- Sarliini, täällä ei ole kun kaksi rankaa lavalla."
Takakalikat olivat pettäneet ja rangat olivat rivissä maantiellä. Jaakkola vielä:
"- Sarliini, katto nyt mikä rivi maantiellä."
Tuli kiire potkiin rangat sivuun. Kyllä harmitti. Ja Jaakkola vaan laski leikkiä asiasta. (Neeri Nieminen)
(Jaakkola käytti Neeristä tavallisesti nimeä Sarliini. Nimi tuli Neerin kotipaikasta Saramäestä.)
Massanippujen käsittely
Massakuormaa purettaessa välikalikoilla erotetut niput pyöristettiin yläkulmista ottamalla pois muutama ranka. Nämä irtorangat (10-20 rankaa kuorma) koottiin sitten rannassa "sorsalla" (rautakehikko, johon massarangat laitettiin) uusiksi, kokonaisiksi nipuiksi. Pyöristämisen jälkeen nipun ympärille vedettiin kaksi paksua rautalankaa, jotka sidottiin ylhäältä ja kiristettiin. Kun niput oli sidottu, nostettiin kippiä ylös, lyötiin takakalikat alalinkuista auki ja niput putosivat jäälle tai veteen.
Uittoa varten niput koottiin "tookeiksi". Tookissa oli kolme nippua rinnakkain eli yhden autokuorman verran. Näitä kolmen nipun ryhmiä oli uitettaessa peräkkäin monta kymmentä. Massarankojen kulkusuunta hinaajan perässä siis pitkittäin. Hinaajasta vedettiin kolme vaijeria, yksi jokaista nippuriviä varten. Niput kiinnitettiin nippulangasta tähän hinausvaijeriin, harjaköyteen. Hinattavia, kolmen rinnakkaisen nipun levyisiä tookeja voi olla rinnakkain kaksikin. Reitin ahtain paikka oli Lempäälän kanava, joka määräsi nipun kooksi korkeintaan 5 m3. Jos nippu oli liian iso, nippu jouduttiin purkamaan ja jouduttiin tekemään "sorsalla" uusi nippu.
Nokialla tehtaalla sidonta purettiin ja langat otettiin talteen uudelleen käyttöön. Tämän vuoksi niput oli saatava purettua niin, että nippulankojen sidontakohta pysyi yläpuolella. Tästä syystä auton lavalla olevat pitkittäiskiskot oli öljytty liukkaiksi niin että kipattaessa nippu liukui eikä pyörähtänyt ympäri. Kuiva koivu tai pihkapuu, esimerkiksi kuusi, ei luista metallikiskoakaan pitkin kunnolla ilman öljyämistä, saati sitten puukiskoa pitkin.
Menetelmät kehittyvät
Varusteita kehitettiin. Aitoon seppä Ossi Salonen teki massapuun ajoon sopivat "rensselit" raudasta. Lavalle lyötyjen kakkosnelosten tilalle tuli reen jalaksien muotoiset rautakiskot, jotka kaartuivat etureunasta ylöspäin. Välikalikat kiinnitettiin alapäästään kiskoihin samanlaisilla, sivulta auki lyötävilä linkuilla kuin takakalikatkin. Niput pyöristettiin myös alakulmistaan. Tämä saatiin aikaiseksi välikalikoiden kohdalle pitkittäiskiskoihin kiinnitetyillä kolmionmuotoisilla raudoilla. Kuormattaessa ne nostettiin ylös, jolloin nippu jäi alaosastaan pyöreäksi.
Yläkulmat pyöristettiin purkupaikalla edelleen ottamalla muutama ranka kulmista pois. Kun nippulangat oli sidottu, alakiskoissa kiinni olevat pyöristysraudat lyötiin sivulta alas. Tämän jälkeen kuorma purettiin nippu kerrallaan lyömällä kalikoiden alalinkut sivulta auki. Takakalikoiden linkun lauetessa putosi perimmäinen nippu. Sen jälkeen jäljellä olevat kaksi nippu kerrallaan. Kalikat roikkuivat kiinni etusermissä kiinni olevassa yläköydessä.
"Rensselillä" saatiin nipun alakulmatkin pyöreiksi, samoin voitiin pudottaa niput yksi kerrallaan ja nippu vielä liukui rautakiskoja myöten paremmin kuin puisia kakkosnelosia pitkin. Nämä kaikki parannukset auttoivat nipun koossapysymistä kuormaa purettaessa.
Massanajoon liittyy myös seuraava Neerin kertoma tapahtuma.
Joskus 1950-luvun puolivälin jälkeen ajettiin isoa urakkaa Nokia-yhtiön massaa Aitooseen. Ajossa oli neljä autoa. Vehkatien Aulis ja Erkki Mersuilla, Järvisen Reska Dodgella ja Neeri Leylandilla. Simo oli lähtenyt mukaan Aitooseen katsomaan, miten homma edistyy. Kuormien purkamisen jälkeen lähdettiin vielä hakemaan yhdet kuormat. Neeri ensimmäisenä ja Simo hyppäsi kyytiin. Neeri meni tapansa mukaan sen minkä Leylandista lähti. Pahaksi onneksi Holjan mutkassa tuli vastaan Harkion linja-auto ja Neeri joutui koukkaamaan täydellä vauhdilla hieman tyhjän päältä. Matka kuitenkin jatkui. Simo:
"- Taidan poiketa Helmisellä."
Neeri jätti Simon Helmisen kohdalla ja jatkoi matkaa. Kuomantekopaikalla Erkki kysyi Neeriltä:
"- Milläs sinä sitä poikaa niin peloittelit?"
"- En minä tiedä, sehän jäi Helmiselle."
"- Ei se mihinkään Helmiselle mennyt, vaan tuli minun kyytiin. Sano vaan, että minä en tuon hullun kyytiin enää mene."
Vaihtolavakehikko
Vaihtolavakehikko oli seuraava kehitysaskel 1950-luvun loppupuolella. Seppä Salonen teki vaihtolavakehikonkin. Ensimmäisenä kehikko laitettiin puolibuldoggi-Mersuun.
Vaihtolavakehikolla ajettaessa ajomiehet pinosivat puut suoraan tehdyn aluspuiden päälle valmiiksi nippuihin. Aluspuina olivat tasaisella alustalla kuten pellolla polanteen päällä kahdessä rivissä olevat tukit (noin 8 tuuman läpimittaiset pöllit). Niput tehtiin parin metrin välein pystyssä olevilla nippulangoilla. Apumies veti nippulangat kiinni ja kiristi ne valmiiksi. Auton tullessa laanille, vaihtolavakehikko laskettiin alas, työnnettiin peruuttamalla pinon alle, vedettiin karhuköysi nippujen yli kiinni lavakehikon takaosaan ja nostettiin kehikko valmiiksi sidottujen nippujen kanssa takaisin ylös auton päälle.
Kuormaa purettaessa siirtolavalla ei enää tarvinnut käyttää liukuja muuta kuin nosti pikkuisen ja laski lavaa niin nippu meni valmiiseen tookiin. Vaihtolavalla ajettaessa jäi pois parikin työvaihe puun käsittelystä. Laanilla ajomiehet pinosivat kuormansa nipuiksi suoraan alustalle, kun aikaisemmin he purkivat kuorman pinoiksi, joista automiehet sitten edelleen pinosivat puut auton lavalle. Lankojen vedon nippujen ympärille teki nyt apumies kuormauspaikalla samalla kun hän valmisteli niputusta. Aikaisemmin lankojen veto oli tehty vasta purkauspaikalla.
"Erään kerran laanilla oli massapuuta 26 kuorman verran. Sovimme Ahlundin Paavon kanssa, että ajamme ne yhden päivän aikana. Ahlundin Paavo teki nippuja laanilla ja minä ajoin. Ihan kaikkea emme saaneet ajettua, mutta 20 kuormaa päivän aikana ajoin. (Neeri)"
Tukinajo
Ensimmäisen Mersun myötä vuonna 1951 alkoi myös tukinajo. Mersun tukkivarusteet olivat viimeisintä mallia: peräkärry ja Record-merkkinen tukkivinssi puomeineen. Vetovaunussa oli pyörivä vetopöytä, jossa etummainen tukkipankko oli kiinni. Peräkärryssä oli toinen pankko. Peräkärry oli vetoaisalla kiinni autossa. Tyhjänä peräkärry vedettiin vinssillä vetoauton päälle, jolloin autolla pääsi paremmin kuormauspaikoille.
Tukkipankossa pystykalikat oli tehty muutamasta lyhyemmästä kalikasta, joista ylempänä oleva meni jonkun matkaa alemman sisään. Kuormaa tehtäessä otettiin ylimmäiset kalikat pois, jotta tukkia ei tarvinnut nostaa niin korkealle. Kalikoita lisättiin sitä mukaa, kun kuormaan tuli korkeutta.
Mekaaninen tukkivinssi oli edistysaskel aikaisempaan, jolloin tukit hinattiin liukuja pitkin miesvoimin köysien avulla kuormaan. Record-vinssin liikkeitä ohjattiin rungon päällä seisten jalkapolkimella ja puomissa kiinni olevalla köydellä. Myöhemmissä tukkiautoissa oli vinssinä joutsalainen, jota ohjattiin käsin. Puomin kautta kulki sinkkivaijeri, jonka päässä olivat tukkisakset. Apumies laittoi sakset kiinni nostettavaan tukkiin ja vinssin käyttäjä vinssasi tukin kuormaan. Apumies ohjasi tukin liikkeita pitkävartisella keksillä.Kun kuorma oli valmis, vedettiin sivukalikoiden välille kettingit. Lopuksi vielä vedettiin karhukettinki koko kuorman ympäri vetoauton ja peräkärryn välistä.
Tukkeja ajettiin paljon Padankoskelle. Rannassa kuorma sidottiin paksuilla rautalangoilla samoin kuin massapuukin, nippuun käytettiin kahden langan sijasta neljää lankaa. Lankojen sitomisen ja kiristämisen jälkeen irroitettiin kuorman ympärillä oleva karhukettinki. Auto ajettiin toiselta puolelta korokkeelle, jolloin se kallistui. Sen jälkeen laukaistiin sivukalikoiden kiinnistys ja kuorma kierähti veteen tai jäälle uittoa varten. Kesällä tukit sitten uitettiin Vihavuoren sahalle. Teiden parantuessa uitot vähenivät ja tukit ajettiin kuorma-autoilla suoraan sahoille.
Uusi auto oli usein ensimmäisen talven Erkillä tukinajossa, koska siinä auto oli kovimmilla.
Halonajo
Halkoja ajettiin paitsi talvella myös kesällä. Halkoja ajettiin jo Thameseilla. Halot oli talvella ajettu varastopaikoille. Hevosmiehet pinosivat halot laanille niin että auto voitiin ajaa pinojen väliin ja tehdä kuormaa molemmilta puolilta. Lavalla halot olivat kahdessa rivissä etusermin ja takakalikoiden välissä. Takakalikoissa oli levennykset niin että halot pysyivät tukevammin paikoillaan. Kuorma tehtiin niin, että kuorma kapeni ylöspäin mentäessa. Näin saatiin kuormasta tukevampi kun kuormassa olevat halot olivat toisiaan vasten. Kuormaan mahtui 18-19 m3 kun kuorma tehtiin kalikoiden tasalle.
Nokia-yhtiölle meneviä halkojakin ajettiin aluksi Aitooseen, josta matka jatkui hinaajan vetämissä proomuissa Nokialle. Kuorma kipattiin laiturilla suoraan halkoproomuun. Proomussa oli miehiä pinoamassa halkoja. Salmisen veljekset ja Aitoon miehiä. Halkojen kippaus oli tarkkaa työtä. Halot olivat lavalla kahdessa rivissä ja kuorma piti saada kipattua mahdollisimman siistiin pinoon proomuun. Kiroilu oli kova, jos halot eivät menneet kunnolla pinoon. Proomumiehet joutuivat pinoamaan halot silloin uudelleen. Automies pääsi proomumiesten suosioon, kun sai kipattua kuorman siistiin pinoon prooumuun niin, että proomumiesten ei paljoa tarvinnut korjailla pinoa. Urakalla ajaville automiehille oli herkkua, jos pääsi kippaamaan suoraan ruumaan. Ruuman täytyttyä piti kuorma purkaa kannelle proomumiesten kanssa käsin heittelemällä. Yhteen proomuun mahtui 320-360 m3 halkoja. Hinaaja veti kaksi proomua kerrallaan. Proomun sisälle mahtui vajaat kymmenen kuormaa ja kannelle saman verran. Kansikuorma mitoitettiin niin, että proomu ei uinut liian syvällä.
Kaupungeissa lämmitettiin koivuhalolla. Halkoa ajettiin myös suoraan Tampereelle niin, että Simo myi halot perille kuljetettuna. Hinta oli kuutioiden mukaan ja kuormassakin vietiin pari kuutiota enemmän kuin urakalla proomuun ajettaessa.
Soraa rakennuksille
Simolla oli Vuortenharjulla oma sorakuoppa, josta ajettiin soraa rakennuksille. Soraa ajettiin kesällä ja kuorma tehtiin lapioilla. Kuorman teko oli hikistä hommaa, etenkin kesähelteillä.
Apuvälineitäkin kehiteltiin. Ensimmäisiä taisi olla "robotti". Siinä pieni, muutaman hevosvoiman polttomoottori pyöritti hihnaa, johon oli kiinnitetty "kuuppia". Sora lapioitiin näihin kuuppiin, jotka hihnan kiertäessa tyhjenivät lavalle. Ajatuksena oli, ettei soraa tarvinnut heittää lapioilla lavalle asti, vaan tässä valutettiin soraa rinteeltä näihin kuuppiin. Tämän rakennelma ei oikein toiminut, koska sen siirtely oli hankalaa ja se ei juurikaan vähentänyt lapiotyötä.
Lapiotyö loppui vasta sitten, kun Simo hankki etukuormaajalla varustetun traktorin, uuden Fordson Super Majorin. Traktoria käytettiin talvella myös puutavaralanssien ja niille menevien teiden aukipidossa.
TVH:n työmaat
Talvisin oli maanteiden aurausta. Yleensä ainakin yhdessä autossa oli aurausvarusteet eli puskurissa paikat auran kiinnitykseen ja nokalla korkealla oleva lisävalonheitin.
Kelirikkoaikana usein ajot loppuivat vähäksi aikaa. Tekevät miehet löysivät kuitenkin muuta työtä.
Lähdettiin Raution Antin kanssa keväällä vähäksi aikaa Evolle metsätöihin. (Neeri)
Kesällä puutavaran ajossa oli hiljaista aikaa. Eri puolilla olevat TVH:n työmaat tarjosivat autoille ja miehille työtä. Aina ei kaikki kuitenkaan käynyt niin oli suunniteltu.
Oltiin Kuohijoella päin TVH:n soranajossa. Porukassa oli muutama kova korttimies ja ruokatunnilla pelattiin välillä korttia. Kerran peli venähti vähän pitkäksi. Kuopalle tuli Peugeot ja autosta mies. Tiemestari Myyrä oli tullut työmaata katsomaan. "Miun työmaalla ei pelata korttia, se on varmasti sanottu teille." Loppupäivä meni miten meni. Aamulla kun tultiin tallille ja oltiin työmaalle menossa, Simo tuli ovelle ja sanoi tiemestarin soittaneen ja lähettäneen terveisiä: "Se tumma mies (tarkoitti Neeriä) saa tulla, mutta sitä toista miestä ei enää tällä työmaalla tarvita". (Neeri)
Keväisin tiet savettiin. Ensin ajettiin savi, sitten tie kasteltiin ja lanattiin. Lopuksi ajettiin sora päälle ja lanattiin toiseen kertaan. Tien pinta saatiin kovaksi ja tasaiseksi, oli kuin asfalttia.
Saveuksen jälkeen ennen soran ajamista tie oli liukas kuin jää. Tultiin tyhjänä kotiin päin. Raution Antti oli liikkeellä nokattomalla Thamesilla. Yhdessä mutkassa Temssi lähti käsistä. Antti sai kyytiä. Auto pyörähti vaakatasossa pari kertaa ympäri, pysyi kuitenkin tiellä. Antti tuli ulos ja alkoi noitua: "Tommonen mottipää koko auto." Temssissähän oli pitkä neljän ja puolen metrin lava ja kaikki paino nokalla, niin että sen perä oli todella kevyt.
Huutijärven - Kuhmalahden tietyömaa
Huutijärven - Kuhmalahden tietyömaa tarjosi työtä monelle miehelle ja autolle 50-luvun loppupuolella. Laineelta ajossa oli Neeri Leylandilla. Soraa ajettiin Vuortenharjusta Luopioisten ja Kuhmalahden rajalta. Soranajokin oli urakkatyötä ja ajossa taisi välillä olla pientä kilvoittelua siitä, kuinka monta kuormaa kukin päivän aikana ajoi. Neerillehän tämä sopi. Pääsi vähän näyttämään Sallisen ja muiden isojen talojen kuskeille kuinka Leylandilla ehtii. Muistan kun Simo joskus varoitteli kolhimasta autoa. Työmaalla kun joillekin joskus sattui ojaanajoja ja pikku kolareita. Eikä niitä isompia kolhuja Leylandiin tullutkaan.
Samalla työmaalla Leylandista meni lyhyen ajan sisällä kolme taka-akselia poikki. Penkalle peruuttaessa takapyörät menivät pehmeälle ja auto jäi kiinni. Kuorman pystyi kippaamaan, mutta autoa irti nytkytellessä vasen taka-akseli napsahti poikki. Soitin Simolle, että tuo uusi akseli. Simo toi, laitoin kiinni. Vähän ajan kuluttua taas oli akseli poikki. Soitto Simolle ja Simo:
"- On se kumma, kun kun ei paikat pysy ehjinä. Tämä on viimeinen akseli kotona."
Kului vähän aikaa ja sama kuvio, akseli poikki ja soitto. Simo:
"- Taitaa olla minun syyni. Ostin saksalaiset akselit kun maksoivat vain 8 000 markkaa kappale. Alkuperäiset olisivat maksaneet 27 000 markkaa."
Autot olivat lujilla myös puutavaran ajossa, koska puutavaran laanipaikat olivat epätasaisia ja pehmeitä. Tämän vuoksi taka-akseleita meni aina silloin tällöin poikki ja niitä oli sen vuoksi tallilla aina varalla. Akseli katkesi yleensä laipan juuresta, jolloin akselin voi vetää irti ja laittaa uuden tilalle. Työläämpi tapaus oli silloin, jos akseli katkesi tasauspyörästön päästä. Silloin piti avata perä ja poistaa ensin metallinsirut.
Iltama-ajot
"Ajoin Temssillä välillä iltamiin väkeä Kortteenpohjaan. Laitettiin silloin korkeat laidat. Yövyin Toivolan pihassa Luhtajärven Toivolla siinä mielessä, että Toivo tiesi mitä tapahtuu. Toivo kun oli Simon sukulaismiehiä. Oli siinä sekin, että syksyllä piti autoa välillä käyttää, kun oli pakkasta ja silloin ei ollut jäähdytysnesteitä.
Iltamakyydit olivat kuin olisi mullikuormaa vienyt. Temssillä joskus vein iltamiin Kuohijoellekin. Oli vetelä kuorma, kännissä hoilasivat kun tultiin, eivätkä istuneet vaikka oli lankkupenkit sivuilla." (Neeri)
"Sitten kun ruvettiin vähän naisten perässä juokseen, Simo oli sitä mieltä, mikä oli ihan oikein, että meidän autot ei seiso iltamatalojen edessä. Eikä ajele pitkin niin kuin monet muut: Savolaisen veljekset, Lehtimäen Pentti ja Porasan pyrkijä olivat aina iltamatalojen pihassa autoillaan. Minulla oli sellainen tapa, että lauantaina ennen saunaa tehtiin halko- tai massakuorma sen takia, että vein sen yksin Aitooseen. Virtasen Armas tai Ahlundin Paavo oli tavallisesti apumiehenä. Pyhänä iltapäivällä tehtiin taas toinen kuorma ja vein sen Aitooseen, että pääsin pyhänä likastaan. Simo tykkäs siitä kun puu kulki.
Kerran olin liikkeellä Leylandilla ja ajoin Sandholmin pihaan. Unto sanoi, että onpa likka tilannut ison taksin. Lähdettiin Torvoilaan piirileikille. Leyland seisoi siellä kun mentiin piirileikkiä. Aamulla sitten kun tulimme Paavon kanssa tallille ottamaan polttoainetta, Simo sanoi:
"- Mitähän toi meidän Leylanti Torvoilassa teki."
Joku oli jo soittanut.
Kyllä auton sai, ei siinä mitään mutta siitä täytyi puhua. Se oli sen ajan kuri. Tehtiin töitä eikä retkuiltu kylällä autojen kanssa." (Neeri)
Miehiä ja autoja
Ensimmäiset autot 1940-luvun lopulla olivat "läsänokka"-Thamesit ja nelikymppinen Ford. Kuljettajina olivat Simon lisäksi velipoika Erkki ja Virtasen Tetu (Teodor). Neeri tuli mukaan vuoden 1949 alussa, kun ikää oli tullut sen verran, mitä ammattiajokorttiin vaadittiin. Tetu muutti vuosikymmenen vaihteessa Hyvinkäälle.
Fordin ja pystynokka Thamesien jälkeen taloon tuli Erkille vuoden 1951-52 tienoilla ajoon ensimmäinen diesel, Mercedes-Benz (rekisterinumeroltaan HI-152). Erkki aloitti heti tukinajon. Henkilöautokin tuli taloon, kun Simo osti Helmiseltä Holjasta vm. 1952 kuplavolkkarin (rekisterinumeroltaan HI-153).
Kesällä 1952 Neerille tuli ajoon pystynokka Thamesin tilalle uutta mallia oleva Thames (rekisterinumero HO-422). Tämä Thames oli viimeinen bensakone.
Thamesia seurasi Dodge (rekisterinumero HT-783). Kuljettajaksi tuli Antti Rautio. Dodge oli englantilaisvalmisteinen kuormuri, jossa oli Perkins-dieselmoottori. Samaa mallia myytiin myös Fargon ja Desoton nimillä. Perkins ei ollut parhaita käynnistymään pakkasilla. Oma muistikuvani Dodgesta liittyykin kovaan pakkasaamuun autotallilla, kun Antti käynnisti autoa pakkasella laittamalla palavan trasselitukon ilmanpuhdistimen aukkoon, jolla saatiin imuilmaa lämmitettyä. Startpilottia sekin.
Neeri lähti 1954 Luopioisten Linjalle linja-autonkuljettajaksi. Siihen aikaan Padasjoen linjan auto yöpyi Padasjoella. Simon veli Olli Laine oli siihen aikaan Padasjoen osuuskaupassa. Neeri kortteerasi Ollin luona. Linja-autoilu kesti sillä erää puolitoista vuotta ja Neeri palasi Simolle vuoden 1956 alussa. Jäätyään Sähköltä eläkkeelle Neeri ajoi vielä monta vuotta "turistia" (tilausajoja) Luopioisten Linjalla Kankaanpään Jussin ja Jarmon kanssa.
Myös Raution Antti siirtyi Luopioisten Linjalle. Dodgen peri Antilta Reino Järvinen. Myöhemmin myös Järvisen Reska siirtyi Luopioisten Linjalle. Reskan nuorempi veli Rauno ajoi Dodgella ainakin massanippuja Vihajärvestä kosken ohi alajuoksulle edelleen Nokialle uitettavaksi. Niput oli ajettu talvella Padankoskelle jäälle, josta ne kesällä uitettiin Jurtinsalmen kautta Vihajärveen kosken yläjuoksulle.
Dodgen jälkeen seuraavaksi tuli toinen "roikkunokka" Mercedes-Benz (rekisterinumero (IC-101). Tällä autolla ajoivat ainakin Neeri ja Vehkatien Aulis.
Harvinaisempi merkki oli itävaltalainen Steyer (rekisterinumero HL-88, rekisteröity 27.2.1956). Steyrissa oli lavan ohella myös halonajoon käytetty perävaunu. Steyer oli Jokisen Tuukalla, joka moitiskeli autoa pienitehoiseksi. Steyer myytiinkin jo saman vuoden aikana 19.11.1956 Erkki Sorrille Lopelle.
Vuoden 1957 alussa taloon tuli englannissa valmistettu Leyland Comet (rekisterinumero IL-60, rekisteröity 25.3.1957). Leyland oli käytössä 9.1.1961 asti, jolloin se poistettiin rekisteristä. Leyland oli pitkään ajossa Neerillä.
1950-luvun loppupuolella käyttöön tulivat vielä Kontio-Sisu, kaksi Mercedes-Benzin puolibuldoggia ja Bedfordin J6. Nämä autot myytiin pois jo liikennelupineen.
Erkki jatkoi Sisulla tukinajoa omissa nimissään ja vaihtoi pian uudempaan saman merkkiseen. Erkki ja Tyyne aloittivat samoihin aikoihin uransa Kyynärön kauppiaina. Erkki jätti tässä vaiheessa ajohommat ja otti silloin kuljettajiksi Ruokostenpohjan veljekset Länkipohjasta. Erkki piti kuorma-autoa vielä useamman vuoden. Viimeisenä autona tukinajossa Erkillä oli Volvo.
Puolibuldoggi-Mercedeksillä ajoivat ainakin Neeri, Arvid Eskolin ja Ahti Järvinen.
Raution Antti lopetti 1960-luvun alkupuolella linja-autohommat, osti toisen Mersuista liikennelupineen ja aloitti pitkän uransa autoilijana poikiensa kanssa.
Toisen puolibuldoggi-Mercedeksistä osti Tyynen veli Toivo Laine Holjasta.
Bedfordin J6 oli ajossa Neerin veljellä Arvi Niemisellä. Arvi oli viimeinen Simon kuljettajista. Bedfordin osti Haulon Erkki isänsä Paavon kanssa. Arvi muutti samoihin aikoihin Lahteen ja jatkoi siellä autohommia.
Lähteet
- Neeri Nieminen: Keskustelut, valokuvat
- Mobilian kokoelmat: Hämeen läänin kantakortisto (1930-luvun lopulta 1960-luvulle). Viite "Mobilia".